Tunneilla yritän enemmän. Jos joku liike tuntuu vaikeilta, yritän ja yritän sitä, vaikka tekisin mieli luovuttaa. Välillä onnistun ja välillä en, mutta ainakin yritän enemmän kuin ennen. Ja siitä yrittämisestä on seurannut se, että olen kehittynyt. Liikkeet, jotka ei vielä viikko sitten sujuneet, ovat alkaneet sujua. Tai liikkeet, joita olen aina pelännyt, ei enää pelotakkaan niin paljoa.Tunnin jälkeen en malta odottaa seuraavaa. Vaikka kädet on ihan muusia ja jalkoihinkin sattuu, huvittaisi harjoitella lisää. Ja lepopäivät tuntuu ihan turhilta! Välillä on kuitenkin pakko levätä ja sen lepoajan vietän miellelläni youtubessa katsellen tankovideoita ja miettien, mitä liikettä alkaisin opettelemaan seuraavaksi.
Ennen tankotanssin aloittamista en ollut liikkunut yhtään. Voimaa ei ollut yhtään, eikä minkäänlaista koordinaatiokykyä. Rasitin itseäni, törmäilin tankoon ja rikoin paikkoja. En kuitenkaan halunnut lopettaa, tankotanssi oli ihanaa. Puolen vuoden jälkeen harrastukselle tuli totaalinen stoppi. Olin yksinkertaisesti niin rikki, että oli pakko pitää taukoa. Nollasta yli kymmeneen tuntia liikuntaa viikossa taisi aiheuttaa pientä ylikuntoa, josta toipuminen kesti yli vuoden. Nyt kaikki voimat tuntuvat viimein palautuneen.
Liika treenaminen ja siitä aiheutunut ylikunto kuitenkin pelottaa. Missä menee terveen innostuksen ja sairaan treenaamisen raja? Mitäpä jos taas innostun treenaamaan liikaa? Kehon kuuntelu tuntuu vaikealta, kun ei ole nuorempana sohvalla makoillessa tottunut tekemään sitä. Nyt pyrin pitämään vähintään sen yhden lepopäivän viikossa ja korkeintaan kaksi treeniä päivässä; raskaampi tanko- tai lihaskuntotunti ja palauttava venyttely tai lenkki. Ennen tosiaan saatoin käydä montella tankotuntilla putkeen tai salilla, astangajoogassa, pilateksessa, lenkeillä ja venyttelyssä. Ja lepopäivät unohtuivat täysin.
Toivotaan, että jotain on tullut opittua ja innostus treenaamiseen säilyy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti